Ohops.

Onpa tässä kuukausi vierähtänyt siitä kun viimeksi kirjoitin. Mistähän mahdoin kirjoittaa? En muista, enkä jaksa katsoa. Mitä väliä? Niin, en ole kirjoittanut kun en ole jaksanut. Nytkin varmaan kirjotan taas sen takia, että ahdistaa tavallista enemmän. Unirytmi normaali, eli täysin sekaisin. Haluaisin kuolla, mutta taas on sellaisia asioita joiden takia ei juuri nyt voi: olen luvannut auttaa yhtä nettiystävää eräässä konkreettisessa asiassa enkä halua jättää pulaan tai pettää ystävyyttä, edes sellaisen pikkusyyn perusteella, etten jaksaisi enää elää tällaista elämää.

Mä en jaksais välittää mistään, haluaisin olla tunnoton, tunteiltani kuollut. Silloin ei olisi edes paha olla. Oon joskus arvostanut sitä, että tuntuu edes joltain, vaikka pahalta tuntuukin. Nyt en voi käsittää sitä. Miten ihminen voi olla tyytyväinen siihen, että on jatkuva kauhea henkinen olo?

En jaksa kirjoittaa enempää.

Tuleeko tästä laihdutusblogi?

Asiat ei mene niinkuin suunnittelee. Tästä piti tulla joku pahan olon purkautumisblogi, mutta nyt viime päivinä olen jollain tavalla inspiroitunut parantamaan elämääni ainakin, tai ainakin yrittämään. Kuulostaa varmaan kauhealta inspiroitua lukemalla anorektikoiden tms. blogeja, mutta jotenkin tämä on saanut minut tajuamaan, että itsellänikin on syömishäiriö, tosin päinvastainen. Tiedä sitten kauanko tätä kestää, mutta olen alkanut laskemaan kcaloreita ja jotenkin se ainakin nyt tuntuu itsestä välittämiseltä. Aiemmin en ole vaan jaksanut välittää.

Kyllähän mä ilman noita laskemisiakin tiedän mikä on terveellistä ja mikä ei, mutta jotenkin nuo numerot auttaa ymmärtämään ruokamääriä paremmin kuin vain oma mutu-tuntuma. Tai ainakaan mulla ei jollain lailla ole tajua ja ymmärrystä siitä ruokamäärästä mitä syön. Laskeminen siis auttaa tässä. Sanotaan nyt vaikka se kcal raja mitä pidän yllä (varmasti kuulostaa monista paljolta), se on siis 1800 kcal. Ja silläkin mun pitäisi kaiken järjen mukaan laihtua 0,5 kg viikossa. Hitaasti siis. Mutta voin sanoa että tuo määrä on vähän kun vertaa siihen, minkä verran yleensä syön.

Sain houkuteltua äidin ostamaan tuon Zumban, jeeeeah. Se oli itseasiassa halvempi kuin luulin! Jotenkin mulla oli se kuva että se maksaa jotain noin 70 € pelkkä perusversio, mutta perusversio maksaakin vain 20 €. Äiti kuitenkin päätti ottaa jonkun Party Kitin, mihin sisältyy 3 musiikki CDtä (äiti tykkää lattarista), perus DVD, edistyneiden DVD ja lihaskunto (vatsa, reidet, peppu). Olen joskus nuorena ollut ihan siedettävän hyvä tanssissa ja tykännyt siitä kovasti, niin eiköhän tämä iske sen verran että ei heti kyllästy.

Nyt en jaksa odottaa, että se tulee. 5-10 pv. Luulen etten paljon jaksa aluksi, mutta kaipa sitä pikkuhiljaa jaksaa enemmän sitten, kun tekee vain.

Nyt siivoushommiin, olen laistanut siitä ihan liikaa! Huh, taitaa tulla kiire.

Miten mä selviän?

Mulla ois muutaman seuraavan päivän ajan kiireitä (vau, mulla on oikeesti jotain menoa? Tapahtuu ehkä kerran puolessavuodessa...), enkä tiedä miten jaksan selviytyä niistä. Oon jo nyt jäljessä aikataulusta. Mun piti saada aika paljon siivottua tänään, josta sain oikeasti tehtyä vain puolet. Mulla on huomenna aikataulussa lisää siivoamista täällä kotona, mutta nyt siihen tulee lisäksi ne, mitä en tänään jaksanut? Ja pe, la, su on sitten ihan hirveää menoa yhden puolitutun kanssa, kun mennään yhteen tapahtumaan pk-seudulle. Miksi mä itse edes ehdotin sitä, miten mä jaksan? Se tyyppi ei tiedä mun todellisesta voinnista, mun on pakko yrittää tsempata. Pelottaa, etten pysty vaikka kuinka yritän.

Pääsin tänään alle kcal tavoitteen (ellen nyt sitten vielä illalla sorru mussuttamaan jotain). Tekis mieli käydä vaa'alla, vaikka tiedän, että luku ei todellakaan miellytä. No, ehkä olis hyvä tietää tuo alkupaino, kun tässä yrittelen saada ahmimista kuriin. Tosin kyllähän sen sitten alkaa vaatteista nähdä jos mitään tapahtuu. En edes tiedä missä meidän vaaka on =D

En jaksa kirjottaa enempää, pläh.

"Painonhallintaa"

Hei, päätin tässä muiden blogien "innoittamana" alkaa vähän kontroloimaan syömisiäni. En kuitenkaan ala tänne laittelemaan mitään mun painoja ja BMI:tä ja kcal määriä ja muita (hävettää! :P), mutta saatan joskus tulevaisuudessa laittaa miten edistyn, jos edistyn. Tosin ajattelin pitää Wordpad:illä ihan yksityiskohtaista ruokapäiväkirjaa. Katsotaan nyt onko tämä vain hetkellinen innostus, joka kuivuu kokoon sen vuoksi, etten vaan pidemmällä aikavälillä jaksa.

Olisi ihana jaksaa käydä kävelyllä (ei välttämättä edes joka päivä, mutta edes silloin kun on kaunista ja aurinkoista), mutta ajattelu menee sitä rataa, että en halua kenenkään näkevän mua ulkona ja sehän on mahdotonta. Voin vaan kuulla niiden ajatukset: "Läski lehmä yrittää kuntoilla, pääseeköhän se puolta kilsaa pidemmälle? Hahaha." Omia ajatuksiahan ne on, mutta jos itse ajattelen noin, mikseivät sitten muut ajattelisi. Pitäisi vaan ajatella, että teen tämän oman elämäni parhaaksi, muiden ajatuksilla ei ole mitään väliä. Mutta en osaa.

Juttelin tästä yhden nettikaverin kanssa (joka ei siis tietenkään tiedä suurinta osaa huonosta tilanteestani), kerroin haaveilevani pyöräilystä, ja haaveilenkin ihan oikeasti, mutta kun ei kunto riitä. Jos jaksaisin vähän pudottaa painoa ja nostaa kuntoa, niin saattaisin pikkuhiljaa alkaa voida pyöräillä. Eli tavoite voisi olla tämän kesän loppuun asti kohottaa kuntoa, palkintona pyöräily. En jaksa uskoa siihen, mutta ehkä jopa yllätän itseni.

Mietin tuossa, mikä olisi ihanteellinen tilanne tällä hetkellä. No tietenkin se, että minulla olisi oma juoksumatto kotona, voisin kävellä kenenkään näkemättä sen verran mitä jaksan. Ja vaihteluksi haluaisin sen Zoomba-kuntotanssi DVDn mitä myyvät Ostos-TV:ssä. Toiveajattelua. Kaikkein realistisin toive on ehkä sykemittari, jotta voisin sillä oikealla kävelylenkillä pitää pulssin sillä tasolla, että rasvaa palaa.

Nyt en jaksa kirjoittaa mistään vakavasta, ei ole edes kovin paha olo tänä aamuna. Laitetaanpa siis tähän loppuun kaunis Metsätähti.

Kylmä aamu

Palelee, etenkin varpaita. Heräsin ja nousin ylös vaikken olisi halunnut. Vitkuttelen taas suihkuunmenon kanssa, mutta pian pitää alkaa tekemään sitä ruokaa, enkä halua likaisena tehdä. Söin eilen sipsejä, ällöttää. Söin niitä nyt aamullakin. Haluaisin oppia syömään normaalisti, en 2-3 ihmisen edestä. Mutta kun en ole sitä viimeiseen kymmeneen vuoteen oppinut, en usko että tulee muuttumaan lähiaikoina.

Aina välillä uskon, että jos laihtuisin, olisin onnellisempi. Masennukseni häviäisi, pystyisin rakentamaan elämän itselleni. Samaten välillä uskon, että jos voittaisin päävoiton lotossa, saisin muutettua elämäni suunnan, pystyisin laihduttamaan ja aloittamaan kuntoilun. Aivan naurettavaa, kun elämän muuttaminen ei ole lähtöisin ulkoisista tekijöistä. Silloin, kun kykenen realismiin tajuan miten typerää tuollainen ajattelutapa on. Ja että se on myös pakenemista: en kuitenkaan voita lotossa, joten en voi muuttaa elämääni, joten minusta ei tule onnellisempaa. Voin siis turvallisesti jatkaa jumittamista niinkuin tähänkin asti. Olisikin valtavan ironista jos joskus voittaisin: mitähän tekosyytä sitä sitten keksisi sille, ettei mikään muutukaan parempaan? ...Lotto muuten taisi olla eilen. Voitinkohan? :P

On vaan pakko mennä sinne suihkuun nyt. Kun olen käynyt, huomaan varmaan taas, ettei se ollutkaan niin ällöttävää. Toivottavasti lämmintä vettä riittää (ehkä juuri sitä inhoan eniten meidän suihkussa... sitä tuskin riittää edes yhdelle ihmiselle... en voisi kuvitellakaan käyväni suihkussa, jos joku muu on juuri käynyt).

Lisää luultavasti myöhemmin.

Edit: Lämmin vesi onneksi riitti, kun olin nopea. Mutta voi luoja miten alkoi raivostuttaa ruokaa tehdessä (tein sittenkin kermaperunat itse). Perunat liian pieniä, joten niitä piti kuoria vaikka kuinka monta ja pilkkominen oli ärsyttävää, paistinpannu likaisena (jotain piintynyttä likaa) puhtaiden joukossa, vääränlaista ruokakermaa, vääränlaista juustoraastetta.... Miksi mulla menee pinna tällaisesta? Ja nyt kun perunat on uunissa, olo on tosi väsynyt ja jaksamaton, kädet kuin makaroonia ja päästä huimaa. Miten mä jaksan vielä sen paistin tehdä, voi itku... Onneksi saan taukoa kun perunat ja paisti ei mahdu yhtä aikaa uuniin.

Luulen, että tulen kirjottamaan tänne paljon, kun en saa (enkä halua) näitä ajatuksia ilmaistua kellekään. En halua, että kukaan tietää miltä minusta tuntuu oikeasti. Joten en puhu, kirjoitan vain.

Itseinho

Mulla ei ole mitään tekemistä, en jaksa mitään. Yleensä olenkin koneella päivät pitkät, kun vaan en jaksa mitään. Ja kun en jaksa keskittyä, niin pompin sivulta toiselle. Onneksi on aika harvassa ne päivät, jolloin en ihan oikeasti jaksa mitään, vaan makaan sängyssä koko päivän. Silloin suurimman osan ajasta nukun, lopun ajasta haluaisin nukkua ja ajattelen vain sitä, etten jaksa nousta edes ylös. Aamut on aina hirveitä, oli ne aamut sitten oikeesti aamuja tai sitten iltapäiviä. En halua herätä. Vessaan on kuitenkin pakko jossain vaiheessa mennä.



Mä luulen, että mun vanhemmat vihaa mua. Olen niin vaikea ihminen. Mä en jaksa mitään (edes pitää tätä mun huonetta siistinä, joskus sentään jotain helppoa ruokaa laitan), mä en halua hoitoon (tiedän, et jos sitä lähden hakemaan niin se on lääkitys ja sairaala) mutta itsestänikään en parane. Mun pinna kiristyy helposti, ja osaan olla tosi inhottava, etenkin jos joudun viemään äidin ostoksille.

Mutta mä en halua selittää sille miten kaupassa ahdistun, enkä jaksa olla. Mulle ostokset on sitä, että kirjotetaan kotona lappu mitä tarvitaan ja halutaan. Sitten mennään kauppaan ja ostetaan nopeasti ne mitä listassa on, mieluiten ei vertailla eri merkkien hintoja, eikä ainakaan katella heräteostoksia, ja sitten äkkiä kotiin. Äidille se on kaupassa miettimistä ja vertailemista, tavaroiden katselua vaikkei aiokaan ostaa. Mä en kestä sitä, ja sitten ilkeilen äidille, olen tosi kettumainen. Olen paska ihminen, tiedän sen ja se hävettää. Inhoan itseäni niin, etten edes keksi riittävän pahoja sanoja kuvaamaan itseäni.

Tänään mulla on yllättävän paha olo ja ahdistaa. Mulla olis jotain muutamaa vuotta vanhaa Temestaa ehkä lääkekaapissa, mutta mitä sellasella tekee. Sitäpaitsi inhoan lääkkeitä, ja pelkään riippuvuuksia. Antaa ahdistaa vaan, se on mulle oikein, kun kohtelen muita huonosti. Olen varma, että äiti oli iloinen, kun pääsi isän kanssa kaupoille, eikä tarvinut minun kanssa lähteä.

No, ehkä näen joitain nettikavereita mesessä illemmalla. Ne mulla on sentään jäljellä, varmaankin siksi kun eivät tiedä mun oikeasta tilanteesta mitään. Osaan kai esittää niille sellasta, jollainen olisin, jos olisin terve ja kunnossa. Ja niinä hetkinä tunnenkin oloni paremmaksi, mua kohdellaan normaalisti.

Mulle puhutaan, jutellaan, vitsaillaan, kerrotaan asioita, kuunnellaan ja minusta tuntuu, että pidetään. Olen läksyni oppinut: ne harvat kaverit joita on ollut, kaikkosi hyvin nopeasti sen jälkeen, kun olin varovasti kertonut osia ongelmistani. Se oli silloin, kun en vielä edes ollut näin huonossa kunnossa. Nykyäänhän, vaikka he olisivat pysyneet kavereinani, olisin varmaaan työntänyt heidät ulos elämästäni.

Näinhän tein yhdelle uudelle ystävälle, johon tutustuin noin 2 ja puoli vuotta sitten psyk osastolla, hän oli huonetoverini. Herttainen nainen, jolla oli osittain samoja ongelmia, kuin itselläni, ja samoja harrastuksia ja joka olisi halunnut pysyä ystävänäni. Mutta avohoidon lopettamisen jälkeen en jaksanut. En halunnut vastata puheluihin, en jaksanut vastata tekstareihin. Ja suutuin pitkäksi aikaa, kun hän otti yhteyttä vanhempiini kysyäkseen, mikä minulla on.

Luulen, ettei minusta tule enää ehjää. Mulla on ollut erilaisia ongelmia lapsuudesta lähtien, mutta tämä neljäs ja tähän asti pisin masennusjakso tuntuu loputtomalta. Tuntuu siltä, että tästä en enää parane. Itseasiassa minusta tuntuu, on jo pitkään tuntunut, että ennen pitkää kuolen tähän. Se ei tarvitse kuin sen yhden oikean päivän, jolloin olen oikeassa olotilassa ja olosuhteet ovat hyvät (=pääsen huomaamatta ulos talosta toteuttamaan itseäni). Tähän asti nämä kaksi tekijää eivät ole kertaakaan kohdanneet, mutta se on ollut vain sattumaa.

Haluan kuolla jatkuvasti. Toivon usein, että sen aiheuttaisi jokin ulkoinen tekijä: vakava, nopeasti etenevä parantumaton sairaus, auto-onnettomuus tai mikä vain. Minulla on ainakin kaksi itselle sopivaa oman käden suunnitelmaa (ja olen lukenut eri vaihtoehdoista paljon). Näyttää siltä, etten pääse helposti ja odottamatta pois, joten täytyy järjestää se kai itse. No, se ei juuri nyt ole täysin ajankohtaista.

Asun vanhempieni luona

Ihanaa, äiti lähti kauppaan eli mun ei tarvinnut käydä suihkussa eikä lähetä kauppaan. Pesen itseni huomenna, ennen kuin laitan lupaamani ruuan. Haluan tarkentaa edellistä kirjoitusta, etten suinkaan vihaa kaikkea kaupassakäyntiä. Tuota melko pientä lähikauppaa vain, jossa on liian suuret mahdollisuudet nähdä esim. entisiä työkavereita, vanhempieni tuttuja tai muuten vaan tuttuja (kerran lapsuudenystäväni äidin).

Inhottavaa siinä on se, kun he kyselevät miten menee. Mitä voit siihen sanoa julkisella paikalla ihmiselle, joka on vain puolituttu ja jolle ei ole mitään syytä luottaa kipeitä omia asioita? En pidä valehtelemisesta, mutta näissä tilanteissa joudun usein sanomaan, että olen vain käymässä (loma tai vapaapäivä töistä), ja ihan hyvää kuuluu. Ja yritän teeskennellä näyttäväni kiireiseltä.



Kuten otsikkokin kertoo, asun omien vanhempieni luona. Tilapäisesti, näin ainakin vakuuttelen itselleni. Tosin tuo tilapäisyys on kestänyt jo yli kaksi vuotta, eikä loppua näy. Minulla oli oma asunto eräässä lähikaupungissa, mutta kun sain töitä (sijaisuuden) vanhempieni kaupungista ja muutin tilapäisesti heille työmatkojen takia. Asunnollani kävin vapaapäivinä. Sitten hiipivä masennukseni paheni melko nopeassa tahdissa, elämäni romahti ja jouduin jättämään työpaikkani. Sitten jouduin sairaalaan psykiatriselle ja viimeiset mahdollisuudet suorittaa loppusuoralla olevat opinnot valmiiksi kuolivat, kun opiskeluoikeuteni (määräaika) loppui.

Avohoitoon päästyäni lopetin sen vajaan puolen vuoden kuluttua kesken, tipuin pois sairaspäivärahalta, en pystynyt enää maksamaan vuokria ja sain häädön. Jouduin muuttamaan takaisin vanhemmilleni, tosin olin siellä asunutkin puoliksi koko sairastelun ajan.

En haluaisi asua enää kotona. Ei aikuisen ihmisen kuulu majailla vanhempiensa luona, syödä niiden ruokia, käyttää niiden rahoja välttämättömiin vaatteisiin tai hammaslääkäriin tai mihin vain. Olen huono, saamaton ihminen, enkä ansaitsisi elää. Miksi en uskalla kuolla, vaikka en jaksa enää elää?

No nyt tämä meni taas tällaiseksi. Vaihdetaanpa aihetta.

Olen nyt muutamana viime päivänä lueskellut sh-aiheisia blogeja. Itselläni on jonkinmoinen BED (itse-diagnosoitu), joskus nuorena oli hyvin lievästi anorektisia taipumuksia. Nyt on itseäni huomattavasti nuoremmalla lukiolaisella serkkutytöllä todettu anoreksia. Siksi olen noita blogeja etsinyt ja lukenut, haluan jollain tavalla yrittää ymmärtää. Vaikka ei kenenkään sh tietenkään ole täysin samanlainen...

En taas jaksa keskittyä enempää, vaikka mielessä onkin lisää aiheita kirjoitettavaksi. Ehkä myöhemmin...