Palelee, etenkin varpaita. Heräsin ja nousin ylös vaikken olisi halunnut. Vitkuttelen taas suihkuunmenon kanssa, mutta pian pitää alkaa tekemään sitä ruokaa, enkä halua likaisena tehdä. Söin eilen sipsejä, ällöttää. Söin niitä nyt aamullakin. Haluaisin oppia syömään normaalisti, en 2-3 ihmisen edestä. Mutta kun en ole sitä viimeiseen kymmeneen vuoteen oppinut, en usko että tulee muuttumaan lähiaikoina.
Aina välillä uskon, että jos laihtuisin, olisin onnellisempi. Masennukseni häviäisi, pystyisin rakentamaan elämän itselleni. Samaten välillä uskon, että jos voittaisin päävoiton lotossa, saisin muutettua elämäni suunnan, pystyisin laihduttamaan ja aloittamaan kuntoilun. Aivan naurettavaa, kun elämän muuttaminen ei ole lähtöisin ulkoisista tekijöistä. Silloin, kun kykenen realismiin tajuan miten typerää tuollainen ajattelutapa on. Ja että se on myös pakenemista: en kuitenkaan voita lotossa, joten en voi muuttaa elämääni, joten minusta ei tule onnellisempaa. Voin siis turvallisesti jatkaa jumittamista niinkuin tähänkin asti. Olisikin valtavan ironista jos joskus voittaisin: mitähän tekosyytä sitä sitten keksisi sille, ettei mikään muutukaan parempaan? ...Lotto muuten taisi olla eilen. Voitinkohan? :P
On vaan pakko mennä sinne suihkuun nyt. Kun olen käynyt, huomaan varmaan taas, ettei se ollutkaan niin ällöttävää. Toivottavasti lämmintä vettä riittää (ehkä juuri sitä inhoan eniten meidän suihkussa... sitä tuskin riittää edes yhdelle ihmiselle... en voisi kuvitellakaan käyväni suihkussa, jos joku muu on juuri käynyt).
Lisää luultavasti myöhemmin.
Edit: Lämmin vesi onneksi riitti, kun olin nopea. Mutta voi luoja miten alkoi raivostuttaa ruokaa tehdessä (tein sittenkin kermaperunat itse). Perunat liian pieniä, joten niitä piti kuoria vaikka kuinka monta ja pilkkominen oli ärsyttävää, paistinpannu likaisena (jotain piintynyttä likaa) puhtaiden joukossa, vääränlaista ruokakermaa, vääränlaista juustoraastetta.... Miksi mulla menee pinna tällaisesta? Ja nyt kun perunat on uunissa, olo on tosi väsynyt ja jaksamaton, kädet kuin makaroonia ja päästä huimaa. Miten mä jaksan vielä sen paistin tehdä, voi itku... Onneksi saan taukoa kun perunat ja paisti ei mahdu yhtä aikaa uuniin.
Luulen, että tulen kirjottamaan tänne paljon, kun en saa (enkä halua) näitä ajatuksia ilmaistua kellekään. En halua, että kukaan tietää miltä minusta tuntuu oikeasti. Joten en puhu, kirjoitan vain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti