Mä luulen, että mun vanhemmat vihaa mua. Olen niin vaikea ihminen. Mä en jaksa mitään (edes pitää tätä mun huonetta siistinä, joskus sentään jotain helppoa ruokaa laitan), mä en halua hoitoon (tiedän, et jos sitä lähden hakemaan niin se on lääkitys ja sairaala) mutta itsestänikään en parane. Mun pinna kiristyy helposti, ja osaan olla tosi inhottava, etenkin jos joudun viemään äidin ostoksille.
Mutta mä en halua selittää sille miten kaupassa ahdistun, enkä jaksa olla. Mulle ostokset on sitä, että kirjotetaan kotona lappu mitä tarvitaan ja halutaan. Sitten mennään kauppaan ja ostetaan nopeasti ne mitä listassa on, mieluiten ei vertailla eri merkkien hintoja, eikä ainakaan katella heräteostoksia, ja sitten äkkiä kotiin. Äidille se on kaupassa miettimistä ja vertailemista, tavaroiden katselua vaikkei aiokaan ostaa. Mä en kestä sitä, ja sitten ilkeilen äidille, olen tosi kettumainen. Olen paska ihminen, tiedän sen ja se hävettää. Inhoan itseäni niin, etten edes keksi riittävän pahoja sanoja kuvaamaan itseäni.
Tänään mulla on yllättävän paha olo ja ahdistaa. Mulla olis jotain muutamaa vuotta vanhaa Temestaa ehkä lääkekaapissa, mutta mitä sellasella tekee. Sitäpaitsi inhoan lääkkeitä, ja pelkään riippuvuuksia. Antaa ahdistaa vaan, se on mulle oikein, kun kohtelen muita huonosti. Olen varma, että äiti oli iloinen, kun pääsi isän kanssa kaupoille, eikä tarvinut minun kanssa lähteä.
No, ehkä näen joitain nettikavereita mesessä illemmalla. Ne mulla on sentään jäljellä, varmaankin siksi kun eivät tiedä mun oikeasta tilanteesta mitään. Osaan kai esittää niille sellasta, jollainen olisin, jos olisin terve ja kunnossa. Ja niinä hetkinä tunnenkin oloni paremmaksi, mua kohdellaan normaalisti.
Mulle puhutaan, jutellaan, vitsaillaan, kerrotaan asioita, kuunnellaan ja minusta tuntuu, että pidetään. Olen läksyni oppinut: ne harvat kaverit joita on ollut, kaikkosi hyvin nopeasti sen jälkeen, kun olin varovasti kertonut osia ongelmistani. Se oli silloin, kun en vielä edes ollut näin huonossa kunnossa. Nykyäänhän, vaikka he olisivat pysyneet kavereinani, olisin varmaaan työntänyt heidät ulos elämästäni.
Näinhän tein yhdelle uudelle ystävälle, johon tutustuin noin 2 ja puoli vuotta sitten psyk osastolla, hän oli huonetoverini. Herttainen nainen, jolla oli osittain samoja ongelmia, kuin itselläni, ja samoja harrastuksia ja joka olisi halunnut pysyä ystävänäni. Mutta avohoidon lopettamisen jälkeen en jaksanut. En halunnut vastata puheluihin, en jaksanut vastata tekstareihin. Ja suutuin pitkäksi aikaa, kun hän otti yhteyttä vanhempiini kysyäkseen, mikä minulla on.
Luulen, ettei minusta tule enää ehjää. Mulla on ollut erilaisia ongelmia lapsuudesta lähtien, mutta tämä neljäs ja tähän asti pisin masennusjakso tuntuu loputtomalta. Tuntuu siltä, että tästä en enää parane. Itseasiassa minusta tuntuu, on jo pitkään tuntunut, että ennen pitkää kuolen tähän. Se ei tarvitse kuin sen yhden oikean päivän, jolloin olen oikeassa olotilassa ja olosuhteet ovat hyvät (=pääsen huomaamatta ulos talosta toteuttamaan itseäni). Tähän asti nämä kaksi tekijää eivät ole kertaakaan kohdanneet, mutta se on ollut vain sattumaa.
Haluan kuolla jatkuvasti. Toivon usein, että sen aiheuttaisi jokin ulkoinen tekijä: vakava, nopeasti etenevä parantumaton sairaus, auto-onnettomuus tai mikä vain. Minulla on ainakin kaksi itselle sopivaa oman käden suunnitelmaa (ja olen lukenut eri vaihtoehdoista paljon). Näyttää siltä, etten pääse helposti ja odottamatta pois, joten täytyy järjestää se kai itse. No, se ei juuri nyt ole täysin ajankohtaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti