Asun vanhempieni luona

Ihanaa, äiti lähti kauppaan eli mun ei tarvinnut käydä suihkussa eikä lähetä kauppaan. Pesen itseni huomenna, ennen kuin laitan lupaamani ruuan. Haluan tarkentaa edellistä kirjoitusta, etten suinkaan vihaa kaikkea kaupassakäyntiä. Tuota melko pientä lähikauppaa vain, jossa on liian suuret mahdollisuudet nähdä esim. entisiä työkavereita, vanhempieni tuttuja tai muuten vaan tuttuja (kerran lapsuudenystäväni äidin).

Inhottavaa siinä on se, kun he kyselevät miten menee. Mitä voit siihen sanoa julkisella paikalla ihmiselle, joka on vain puolituttu ja jolle ei ole mitään syytä luottaa kipeitä omia asioita? En pidä valehtelemisesta, mutta näissä tilanteissa joudun usein sanomaan, että olen vain käymässä (loma tai vapaapäivä töistä), ja ihan hyvää kuuluu. Ja yritän teeskennellä näyttäväni kiireiseltä.



Kuten otsikkokin kertoo, asun omien vanhempieni luona. Tilapäisesti, näin ainakin vakuuttelen itselleni. Tosin tuo tilapäisyys on kestänyt jo yli kaksi vuotta, eikä loppua näy. Minulla oli oma asunto eräässä lähikaupungissa, mutta kun sain töitä (sijaisuuden) vanhempieni kaupungista ja muutin tilapäisesti heille työmatkojen takia. Asunnollani kävin vapaapäivinä. Sitten hiipivä masennukseni paheni melko nopeassa tahdissa, elämäni romahti ja jouduin jättämään työpaikkani. Sitten jouduin sairaalaan psykiatriselle ja viimeiset mahdollisuudet suorittaa loppusuoralla olevat opinnot valmiiksi kuolivat, kun opiskeluoikeuteni (määräaika) loppui.

Avohoitoon päästyäni lopetin sen vajaan puolen vuoden kuluttua kesken, tipuin pois sairaspäivärahalta, en pystynyt enää maksamaan vuokria ja sain häädön. Jouduin muuttamaan takaisin vanhemmilleni, tosin olin siellä asunutkin puoliksi koko sairastelun ajan.

En haluaisi asua enää kotona. Ei aikuisen ihmisen kuulu majailla vanhempiensa luona, syödä niiden ruokia, käyttää niiden rahoja välttämättömiin vaatteisiin tai hammaslääkäriin tai mihin vain. Olen huono, saamaton ihminen, enkä ansaitsisi elää. Miksi en uskalla kuolla, vaikka en jaksa enää elää?

No nyt tämä meni taas tällaiseksi. Vaihdetaanpa aihetta.

Olen nyt muutamana viime päivänä lueskellut sh-aiheisia blogeja. Itselläni on jonkinmoinen BED (itse-diagnosoitu), joskus nuorena oli hyvin lievästi anorektisia taipumuksia. Nyt on itseäni huomattavasti nuoremmalla lukiolaisella serkkutytöllä todettu anoreksia. Siksi olen noita blogeja etsinyt ja lukenut, haluan jollain tavalla yrittää ymmärtää. Vaikka ei kenenkään sh tietenkään ole täysin samanlainen...

En taas jaksa keskittyä enempää, vaikka mielessä onkin lisää aiheita kirjoitettavaksi. Ehkä myöhemmin...